-
Sekä tiede että kulttuuri ansaitsevat yhteiskunnalta tulevaisuudennäkymän
Aloitetaan tieteestä.
Sen ytimessä on uuden tiedon tuottaminen. Sillä on siis kaikki edellytykset palvella yhteiskuntaa ja tuottaa hyvää. Mutta yliopiston sisällä näkymä on synkempi.
Yhä useampi tuottaa tutkimuksensa apurahalla. Se tarkoittaa, että tutkimukselle haetaan ulkopuolinen rahoitus, yleensä erilaisista säätiöistä – ja kun rahoitus on kunnossa, yliopisto tarjoaa tutkijalle työtilan ja -välineet.
Rahoittajien myöntöprosentit keikkuvat kymmenen molemmin puolin. Kilpailu on tiukkaa.
Puhumattakaan nyt siitä, että apurahatutkijana ei yleensä nauti minkäänmoisista palkkatyöntekijän eduista, kuten työterveyshuollosta tai ansiosidonnaisen työttömyysturvan työssäoloehdon karttumisesta.
Olen toiminut väitöskirjatutkijana tammikuusta 2020 alkaen. Olen saanut rahoituksen työskentelylleni yhtä monta kertaa kuin rahoitukseni on katkennut. Ensimmäisenä katkona minun kuitenkin onnistui työllistyä Tukholman yliopistoon.
Niin, ja mitä me väitöstutkija- ja tutkijatohtoriyhteisössämme teemme paitsi sparraamme toisiamme tutkimuksissamme, kysymme mielipiteitä ja pallottelemme? Haemme kaikki samoja apurahoja, toisiamme vastaan. Lohdutamme niitä, jotka jäävät ilman. Onnittelemme sitä, jota tällä kertaa onni on suosinut.
Kommentoimme toistemme rahoitushakemuksia. Käytämme kokonaisia työpäiviä niiden kirjoittamiseen.
Sykli kuluttaa. Ristiriita on ilmeinen siihen nähden, että yhteiskunnan tulisi ilman muuta kannustaa ihmisiä käyttämään koko tiedollinen potentiaalinsa. Jotta tulevaisuudessa syntyisi juuri niitä tutkimus- ja kehitysoivalluksia, joista juhlapuheissa puhutaan.
Siihen nähden taloudellinen epävarmuus on paitsi iso määrä hukattua energiaa, myös iso määrä menetettyä potentiaalia. Paitsi, että huippuunsa viritetty ajattelu vaatii taloudellista rauhaa, jota ei ole, ihmisiä katoaa aivan taatusti tutkimuksesta myös palkkatyöhön yliopiston ulkopuolelle edellä mainituista syistä.
Taloudellisen rauhan tavoite onkin se, mikä tiedettä ja kulttuuria mielestäni yhdistää. Koronarajoitukset iskivät pahiten juuri tapahtumakulttuuriin ja esiintyvien taiteilijoiden oikeuteen harjoittaa ammattiaan. Meillä kirjailijoilla taas on omat haasteemme. Painettujen nimekkeiden myynti laskee koko ajan, mutta ääni ja e-kirjojen tekijänoikeuspalkkiot eivät yllä lähellekään painettujen nimekkeiden tasoa.
Ja nyt minä palaan alkuun: myös taiteella on tieteen ohella kaikki edellytykset palvella yhteiskuntaa ja tuottaa hyvää. Mutta kumpaakaan näistä ei mielestäni arvosteta tarpeeksi.
Syy on ehkä siinä, että kummankin kenttä on laaja, ja mieltymykset vaihtelevat. Toiset eivät arvosta humanisteja tai nukketeatteria, mutta toisen mielestä kaikki tiede ja kulttuuri on arvokasta. Hyötykään ei välttämättä ole välittömästi nähtävillä, kuten nykyajan tehokkuutta arvostavassa yhteiskunnassa paine on. Vaan kukapa olisi uskonut, että Mauno Koiviston Venäjän idea on ajankohtainen vielä vuosikymmeniä ilmestymisensä jälkeen? Onpa joku voinut pohtia ukrainan kielen opetuksen hyötyäkin, mutta nyt tarve on globaali ja huutava sotapakolaisten asetuttua uusiin maihin.
Siksipä: turvataan sekä tieteen että kulttuurin rahoitus.
-
Kestävä, luonnon huomioiva tulevaisuus on ainut vaihtoehto – tapaus Saaristomeri
Aivan aluksi on paikallaan tehdä yksi tunnustus.
Oma luontosuhteeni on ollut jo pitkään monimutkainen, voisi jopa sanoa, että rikki. Pyörätuolinkäyttäjänä näen metsät kumpareineen usein vain kaukaa. Talvella on hankala liikkua ihan kevyen liikenteen väylälläkin. Pyörät kun tökkäävät joka lumikinokseen.
Minä olen myös samalla se ihminen, joka usein tarvitsee moottoroidun ajoneuvon johonkin liikkuakseen. En voi puhua työmatkapyöräilyn hyödyistä ja vältellä autoa niin hyvin kuin suinkin.
Mutta tutkimusnäyttö sen todistaa: ilmasto lämpenee, ääri-ilmiöt lisääntyvät. Vaikka luontosuhteeni onkin monimutkainen, minäkin ymmärrän: jotakin on tehtävä.
Olen sairastanut koko lapsuuteni, ja terveyspulmat ovat seuranneet minua aikuisuuteen asti. Olen toisin sanoen oppinut, ettei kaikkea voi itse hallita. Kun oikein kovasti sairastaa, ihmisellä on loppujen lopuksi aika kapea tila vaikuttaa.
Luulen, että sama hallittavuuden ristiriita meitä vaivaa myös suhteessamme luontoon. Koska olemme keksineet jalostaa fossiilista energiaa, olemme keksineet autot, veneet – luulemme, että luonto alistuu tahtoomme. Mutta asia on sillonikin päinvastoin: luonnon kantokyky tulee vastaan, ja meidän on ryhdyttävä toimiin ja varauduttava seurauksiin.
Asiaa ei helpota se, että meillä on vain tämä yksi planeetta. Ei ole olemassa mitään “varaosia”, pelastajaa, jos emme ole itse valmiit tekemään jotakin asian eteen.
Tutustuin Saaristomeren kysymykseen vajaat kaksi viikkoa sitten Maskussa Pakaisten kyläyhdistyksen järjestämässä vaalipaneelissa. Kävi ilmi, että Saaristomeren tilanne on kriittinen. Jos ravinnepitoisuuksille ei pian tehdä jotakin, muutokset ovat pysyviä. Käynnissä on nyt Saaristomeren suojeluohjelma, mutta sen toimet on arvioitu jo alkujaan riittämättömiksi.
Saaristomeren tilanne sai minut hyvin surulliseksi. Olen vettä elementtinä rakastavana ihmisenä jotenkin niin pettynyt siitä, että me emme ole pystyneet parempaan. Että jos me haluamme jatkossakin ihailla kaunista ja kirkasta saariston vettä, meidän täytyy pitää siitä huolta.
Kestävä, luonnon huomioiva tulevaisuus on ainut vaihtoehto, jos haluamme rajata ilmastonmuutoksen epäsuotuisia vaikutuksia ja säilyttää maapallomme elinkelpoisena. Meidän on tehostettava Saaristomeren suojelua, mutta meidän on korkea aika kantaa vastuumme ylipäänsä luonnon hyvinvoinnista.
-
Jokaisen poliitikon tulee olla huolissaan valtionvelasta
MTV Uutisten artikkelissa valtionvarainministeriön budjettipäällikön, Mika Niemelän, sanoma insertissä on karu: jos valtionvelallemme ei tehdä jotakin, edessä voi olla se, ettei meille enää velkaa myönnetä. Toinen uhkakuva on valtionvelan korot: jos viime vuonna olemme maksaneet korkoa alle miljardin, tänä vuonna saamme Niemelän mukaan maksaa 2,6 miljardia. Tulevan vaalikauden lopussa summa saattaa nousta neljään miljardiin euroon.
Jos sopeuttaminen olisi poliittisesti helppoa, se olisi tehty jo. Silti vasemmalta oikealla aletaan jo melko lailla ymmärtää, että jotakin on tulevina vaalikausina pakko tehdä.
Jokaisen poliitikon tulee olla huolissaan valtionvelasta ennen muuta siksi, että meillä olisi tulevaisuudessakin hyvinvointivaltio, josta rahoittaa vaikkapa koulut, sote-palvelut ja infrahankkeet.
Ja minua huolettaa yhtälössä erityisesti tämä: me emme ole pystyneet nousemaan jaloillemme kunnolla finanssikriisin jälkeen. Rajuun leikkuriin ovat 15 vuoden aikana joutuneet niin soteala kuin koulutuskin. Monissa palveluissa on ollut jo monen monta vuotta pelkkää niukkuutta tarjolla.
Hoitajat ovat väsyneitä. Väsyneitä ovat myös esimerkikso opettajat ja yliopistoväki. Vaan pahoin pelkään, että monen meistä on nieltävä karvas kalkki, ennen kuin tästä selvitään.
Siksi olen sitä mieltä, että tulevat sopeutuspäätökset on tehtävä mahdollisimman inhimillisesti kestävällä tavalla. Painottaen veronkorotuksia, sillä mitä enemmän leikkaamme, sitä suurempi on riski, että kurjistamme heitä, jolla on jo valmiiksi kaikkein vähiten.
Samalla meillä pitää olla rohkeutta panostaa tutkimukseen ja kehitykseen, jotta maamme pärjäisi entistä paremmin. Meidän on helpotettava myös erilaista yrittäjyyden byrokratiaa, jotta kynnys palkata uutta työvoimaa madaltuisi.
Me tarvitsemme jatkossa ihan jokaisen euron, jotta voimme säilyttää hyvinvointivaltion.
-
Koulut tarvitsevat työrauhaa
Yle julkaisi taannoin koulukoneen, joka herätti suurta keskustelua. Koulukoneessa on tietoa muun muassa S2-oppilaiden määrästä ja vanhempien tulotaustasta.
Poru on ymmärrettävää. Vieraskielisten lasten määrä ei itsessään kerro opetuksen laadusta tai koulun ilmapiiristä. Vanhempien tausta sen sijaan vaikuttaa tutkitustikin lapsen polkuun, mutta juuri näitä kodin taustoista johtuvia eroja peruskoulu luotiin aikanaan tasaamaan.
Minusta toimivan koulun resepti on kuitenkin aika yksinkertainen: meidän on pidettävä kohtuullisista luokkakoista kiinni, taattava kaikille mahdollisuus toimivaan tukeen ja lisättävä kouluissa erilaisten sosiaali- ja mielenterveysammattilaisten määrää, jotta pulmiin ja haasteisiin voitaisiin vastata nykyistä tehokkaammin. Työskennellessäni nuorena viransijaisena syyskuussa 2020 varsinaissuomalaisessa yläkoulussa koin useaan otteeseen riittämättömyyttä siitä, että opettajana ja luokanvalvojana keinoni puuttua erilaisiin tilanteisiin oli välillä kovinkin rajallinen.
Yksi asia kuitenkin toistuu läpi perusasteen ja toisen asteen – meidän pitää palauttaa kouluihimme työrauha.
Lukion puolella opetussuunnitelmauudistuksia on tehty liian tiuhaan. Tästä minun kanssani puhui aiemmin tänään Naantalin tuhkamarkkinoilla tapaamani lukiolaisten liiton aktiivi. Nyt on aika painaa välillä jarrua ja katsoa, millaisia vaikutuksia uudistuksilla on. Sama tietenkin pätee peruskoulun puolella. Media tekee meillä tutuksi kaiken maailman innovaatiot luokattomista kouluista ja uusista ratkaisuista ilmiöoppimisineen. Paitsioon jää kuitenkin usein se, mitä kentältä kuuluu.
Se, ettei digitalisaatio olekaan aina hyvästä. Että luureja näprätään ja pädejä tuijotellaan siihen malliin, että se ihan oikea opetus menee ohitse. Ettei yksittäisellä opettajalla riitä resurssit kaikkien ryhmien jatkuvaan eriyttämiseen. Että oppilas jää liian usein yksin silloin, kun hän tarvitsisi esimerkiksi sosiaalipuolen apua ja tukea.
On viisautta tarttua ongelmiin, jotka on tiedossa, mutta jättää entiselleen kaikki hyvä, jotta sitä ei rikota. Koulussa on monta asiaa edelleen hyvin, vaikka haasteitakin riittää. Toivoisin myös, että mediassa ja päätöksenteossa kuuluisi jatkossa enemmän tavallisen opettajan ääni.
Ei virastojen virkamiesten vaan kentän ääni.
-
Hoitajamitoituksesta ei saa tinkiä
Olen eduskuntavaaliehdokkaana jo ehtinyt vastata muutamaan vaalikoneeseen. Yhdessä niistä kysymys kuului suurin piirtein näin:
“Hoitajamitoituksesta on tingittävä, jotta kaikille vanhuksille löytyy hoitopaikka.”
Minun oli koko elämäni hoivan kanssa tekemisissä olleena todettava, että kysymys on hullunkurinen.
***
(lisää…) -
Vammaispalvelut – suunta kohti itsenäistä toimijuutta
Kirjoitin juuri muutama päivä sitten Arvot-sivulle, että järjestelmä on ihmisiä varten – ei toisinpäin. Vain vähän myöhemmin hyvinvointialueen vammaispalvelu teki eräässä kuljetuspalveluasiassani mielestäni riittämättömän päätöksen. Minua ohjeistettiin myös käsittelyajoista ja siitä, että esimerkiksi viikkokin on heidän puoleltaan lyhyt aika, kun puhutaan päätöksistä. Ohjeellinen käsittelyaika on kolme kuukautta, mutta tämä kuulemma usein alitetaan.
Tapahtumasarja herätti poliittisen minäni.
Ensinnäkin sosiaaliohjaajan sanat jättivät minut siihen käsitykseen, että vammaisena ihmisenä minun olisi syytä toivoa, ettei avuntarve yllätä lyhyellä varoitusajalla. Ymmärrän kiireettömien asioiden käsittelyajat, mutta kaikkea ei elämässä pysty suunnittelemaan kolmea kuukautta etukäteen – kukaan, edes vammainen ihminen.
Mietitään vaikka tilannetta, että läheinen kuolee oman asiointialueen ulkopuolella ja hautajaisiin olisi esimerkiksi haettava erikseen kuljetuspalvelua.
***
Vammainen ihminen kylläkin joutuu usein valitettavasti taistelemaan oikeuksistaan. MTV Uutiset kertoi juuri, että moni vammainen saa lainmukaisen palvelunsa vasta oikeusteitse.
Kieltämättä – kun kirjoitin vammaispalveluun taas perusteluita rivi rivin perään, miksi krooniset kipuni vaativat erityisjärjestelyjä – tulin ajatelleeksi, miten usein sitä toivookaan Roope Ankan mittaamattomia rikkauksia. Ja vain siksi, että saisi turvattua itselleen tarvitsemansa palvelut. Ettei voimia kuluisi liikaa siihen, että saisi sen, mihin on oikeus.
Se on todella väärin. Ihminen ei valitse syntyä vammaiseksi eikä sitä, että on lähtökohdiltaan heikommassa asemassa kuin muut. Yksi hyvinvointivaltion keskeisistä lupauksista on, että ihminen saa apua ja tukea silloin, kun hän sitä tarvitsee, lompakon paksuudesta riippumatta.
Tästä meidän on pidettävä kiinni. Liian monta kertaa joku on jäänyt vaille tarvitsemaansa, sillä voimat eivät ole riittäneet perustella lisää, taistella. Niin on käynyt itsellenikin.
***
Meneillään on vammaispalvelulain uudistus. Odotan lain mahdollista läpimenoa ristiriitaisin tuntein. Lehtitietojen mukaan laki on puutteellinen, vaikka lainsäädännön puutteita on yritettykin korjata. Epäselvää on, parantaako nyt käsittelyssä oleva laki todella vammaisten oikeuksia vai uhkaako se joissakin tapauksissa heikentää niitä.
Vammaisaktivisti ja vihreä kuntapoliitikko Amu Urhonen tiivisti Twitterissä viisaasti, että Suomen pitää asettua vammaisen ihmisen puolelle.
Me tarvitsemme lakiin selkeämpää velvoittavuutta, jotta palvelut voidaan todella taata kaikille.
Me tarvitsemme myös selkeitä parannuksia. Esimerkiksi kuljetuspalveluiden minimimäärä kuukaudessa on 18 yhdensuuntaista matkaa vapaa-ajalle. Se tarkoittaa 9 edestakaista matkaa kuukaudessa kodin ulkopuolelle. Monessa tapauksessa minimistä on tullut maksimi.
On selvää, että määrä on vähän. Yhdeksän edestakaista matkaa, ja pitäisi hoitaa ruoka, lääkkeet, nähdä ystäviäkin. Ehkä harrastaa. Tätä taustaa vasten esim. erilaiset kauppojen ruoan kotiinkuljetuspalvelut ovat helpotus.
Me tarvitsemme myös selkeää itsemääräämisoikeuden kasvattamista. Nykyisen lain puitteissa on esimerkiksi täysin mahdollista tehdä pakkomuuttopäätös (kirjoitin omastani aikoinaan kirjailijablogiini): jos esimerkiksi asumispalvelu kilpailutetaan halvemmalle toimijalle, avuntarvitsija voi pahimmassa tapauksessa joutua muuttamaan hänelle tutusta ympäristöstä.
On siirryttävä laitos- ja järjestelmäkeskeisyydestä ihmisen aitoon itsenäisyyteen päättää elämästään ja saada hyvinvoinnin kannalta riittävät palvelut. Se on YK:n vammaisoikeuksien sopimuksen henki. Suunta on otettava kohti itsenäistä toimijuutta.
Katariina Leino – ehdolla eduskuntavaaleissa 2023
Inhimillisyys. Sivistys. Rohkeus. RKP, Varsinais-Suomi