Aloitetaan tieteestä.
Sen ytimessä on uuden tiedon tuottaminen. Sillä on siis kaikki edellytykset palvella yhteiskuntaa ja tuottaa hyvää. Mutta yliopiston sisällä näkymä on synkempi.
Yhä useampi tuottaa tutkimuksensa apurahalla. Se tarkoittaa, että tutkimukselle haetaan ulkopuolinen rahoitus, yleensä erilaisista säätiöistä – ja kun rahoitus on kunnossa, yliopisto tarjoaa tutkijalle työtilan ja -välineet.
Rahoittajien myöntöprosentit keikkuvat kymmenen molemmin puolin. Kilpailu on tiukkaa.
Puhumattakaan nyt siitä, että apurahatutkijana ei yleensä nauti minkäänmoisista palkkatyöntekijän eduista, kuten työterveyshuollosta tai ansiosidonnaisen työttömyysturvan työssäoloehdon karttumisesta.
Olen toiminut väitöskirjatutkijana tammikuusta 2020 alkaen. Olen saanut rahoituksen työskentelylleni yhtä monta kertaa kuin rahoitukseni on katkennut. Ensimmäisenä katkona minun kuitenkin onnistui työllistyä Tukholman yliopistoon.
Niin, ja mitä me väitöstutkija- ja tutkijatohtoriyhteisössämme teemme paitsi sparraamme toisiamme tutkimuksissamme, kysymme mielipiteitä ja pallottelemme? Haemme kaikki samoja apurahoja, toisiamme vastaan. Lohdutamme niitä, jotka jäävät ilman. Onnittelemme sitä, jota tällä kertaa onni on suosinut.
Kommentoimme toistemme rahoitushakemuksia. Käytämme kokonaisia työpäiviä niiden kirjoittamiseen.
Sykli kuluttaa. Ristiriita on ilmeinen siihen nähden, että yhteiskunnan tulisi ilman muuta kannustaa ihmisiä käyttämään koko tiedollinen potentiaalinsa. Jotta tulevaisuudessa syntyisi juuri niitä tutkimus- ja kehitysoivalluksia, joista juhlapuheissa puhutaan.
Siihen nähden taloudellinen epävarmuus on paitsi iso määrä hukattua energiaa, myös iso määrä menetettyä potentiaalia. Paitsi, että huippuunsa viritetty ajattelu vaatii taloudellista rauhaa, jota ei ole, ihmisiä katoaa aivan taatusti tutkimuksesta myös palkkatyöhön yliopiston ulkopuolelle edellä mainituista syistä.
Taloudellisen rauhan tavoite onkin se, mikä tiedettä ja kulttuuria mielestäni yhdistää. Koronarajoitukset iskivät pahiten juuri tapahtumakulttuuriin ja esiintyvien taiteilijoiden oikeuteen harjoittaa ammattiaan. Meillä kirjailijoilla taas on omat haasteemme. Painettujen nimekkeiden myynti laskee koko ajan, mutta ääni ja e-kirjojen tekijänoikeuspalkkiot eivät yllä lähellekään painettujen nimekkeiden tasoa.
Ja nyt minä palaan alkuun: myös taiteella on tieteen ohella kaikki edellytykset palvella yhteiskuntaa ja tuottaa hyvää. Mutta kumpaakaan näistä ei mielestäni arvosteta tarpeeksi.
Syy on ehkä siinä, että kummankin kenttä on laaja, ja mieltymykset vaihtelevat. Toiset eivät arvosta humanisteja tai nukketeatteria, mutta toisen mielestä kaikki tiede ja kulttuuri on arvokasta. Hyötykään ei välttämättä ole välittömästi nähtävillä, kuten nykyajan tehokkuutta arvostavassa yhteiskunnassa paine on. Vaan kukapa olisi uskonut, että Mauno Koiviston Venäjän idea on ajankohtainen vielä vuosikymmeniä ilmestymisensä jälkeen? Onpa joku voinut pohtia ukrainan kielen opetuksen hyötyäkin, mutta nyt tarve on globaali ja huutava sotapakolaisten asetuttua uusiin maihin.
Siksipä: turvataan sekä tieteen että kulttuurin rahoitus.